Gotlanti
Peppi – maailman vahvin tyttö, hurmaavia ruusuja ja murhia merimaisemissa.
Välittömän iloiset ruotsalaiset käyskentelemässä rennosti tyylikkäissä pellavavaatteissaan matkalla rapujuhliin.
Emmaljunga-vaunuissa sinisilmäisellä kiharapäisellä lapsella kädessä uunituore kanelipulla ja äidillä päällä Odd Molly:n villatakki.
Puistossa ohjattua yhteislaulua ja torilla tervantuoksuinen kalastajaukko myymässä savukalaa. Rauhallisen kaupungin poliisilaitoksella komissario Knutas miettimässä uusimman murhan yllättäviä piirteitä.
Tässä muutama mielikuvani Gotlannista – Ruotsin suurimmasta saaresta. Vaikutteina Gotlantiin sijoittuva rikoskirjallisuus ( mm. Mari Jungstedt ) , televisiokanava Yle 5 ja idolini Peppi ( Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu).
Ruotsin aurinkoisin paikka
Gotlannin saaren kerrotaan olevan Ruotsin aurinkoisin paikka, jossa on peräti 800 km rantaviivaa. Koko saarella asuu vakituisesti alle 60000 ihmistä, mutta turistikaudella määrä moninkertaistuu. Saaren pääkaupunki Visby oli keskiajalla tärkeä hansakaupunki. Tämä kaunis kaupunki on yksi Unescon suojelukohteista. Visbyn vanhaa kaupunkia ympäröi 3,6 km pitkä hyvin säilynyt muuri, joka on korkeimmillaan 11m. Muurien sisällä voi hyvin kuvitella palaavansa keskiaikaan – Visbyssä järjestetäänkin vuosittain suositut keskiaikaviikot. Ihailtavaa muurien sisällä riittää ja pysähtyä voi lukuisiin viehättäviin ravintoloihin.
Vanhan kaupungin kauniilla kujilla ruusut koristavat taloja
Visbyssä et voi olla näkemättä ruusuja
Rakennus Östra Centrumissa
Letut Visbyn kaupunginkirjaston kahvilasta – nam.
Villa Villekulla – Huvikumpu
Mikäli matkassa on ala-asteikäisiä tai jo ikääntyneitäkin Peppi-faneja, niin pakollinen vierailukohde on hieman Visbyn ulkopuolella sijaitseva Kneibbyn huvipuisto. Alueella on oikea Pepin Huvikumpu – Villa Villekulla, joka on rakennettu vuonna 1902 ja kuljetettu huvipuistoon 70-luvulla. Kneippyssä on tarjolla erilaista majoitusta hotellista leirintäpaikkaan ja uskaliaimmat voivat nukkua vaikka puuhun rakennetussa majassa.
Kneibbyn huvipuisto Visby
Villa Villekullassa on Pepin valokuvia ja kun astut sisään olohuoneeseen, niin siellähän se Peppi kuorsaa.
Liikkuminen saarella
Saari soveltuu tasaisuutensa vuoksi erinomaisesti pyöräilyyn ja pyörän voikin vuokrata jo vaikka lentokentältä. Maisemia koristavat kalkkikivitalot ja unikot pelloilla. Matkan varrella kannattaa pysähtyä maatilakauppoihin ja paikallisiin leipomoihin ja nauttia vaikkapa kanelipullia. Evääksi mukaan kiviuunissa paistettuja pellavasämpylöitä ja muita leipomuksia. Saarella pääsee liikkumaan myös paikallisbussilinjoilla – toki kätevin tapa on vuokrata auto. Majoitus kannattaa varata kesäkautena ajoissa – Gotlanti on suosittu matkakohde.
Pyörän saa bussinkin kyytiin
Visbyn lähellä
Visbyn lähellä sijaitsee puutarhahöperöille oivallinen kohde; Krusmyntgården – kaikkien yrttien ystävien mekka. Kaupasta löytyy yrttituotteita joka lähtöön ja kahvilan tarjonta lounaineen on laaja. Puutarhassa voit ihailla nimikoituja yrttejä. Kun jatkat matkaa samaa rantatietä ( numero 149 ) , niin saavut suosittuun kohteeseen, jonka koulupojat löysivät vuonna 1948; Lummelunda grottan – Lummenlundan luola.
Krusmyntagårdenissa voi nauttia yrtti-istutuksista ja rauhaisasta ilmapiiristä.
Gotlannissa meri ei koskaan ole kovin kaukana
Nyhamn Gotlanti
Kenelle?
Merimaiseman ja kanelipullien makuun päässeille, Peppi-faneille ja rauhaa rakastaville merituulen nuuskijoille sekä Gotlantilaisen rikoskirjallisuuden ystäville.
”Minä en halua tulla koskaan isoksi, sanoi Tommi. En minäkään, sanoi Annika. Ääi, se ei olekaan yhtään kivaa, sanoi Peppi. – Isoilla ihmisillä ei ole ikinä hauskaa. Heillä on vain ikäviä töitä ja hupsuja vaatteita ja liikavarpaita ja kummallisveroja.” Astrid Lindgren Peppi Pitkätossun tarina
Eve
Hyvää matkaa-blog
P.S Ei muuten näkynyt missään yhteislaulajia, ne taitavat kaikki olla Skansenilla. Puuvillavaatteita kyllä myivät Stora torget:illa. Ai niin ja Emmaljungia kyllä tuli vastaan – saarella on jopa Lastenvaunumuseo jossa näytteillä lastenvaunujen historiaa.
Lukuvinkkejä:
Linkkejä:
www.gotlandsbarnvagnsmuseum.se
Väärä numero
Rantakahvilassa vanhemmat herrat vaihtavat kuulumisia ja rupattelevat ajankohtaisista aiheista: jalkapallosta ja Englannin pääministerin edesottamuksista. Hay-a lads! -kuuluu, kun pöytäseuraan liittyy lisää ei niin nuoria miehiä. Yhdellä herroista soi puhelin. Rupattelee pidemmän aikaa sitä sun tätä ja puhelun jälkeen toteaa toisille: ” Oh, that was a wrong number.”
Irlantilaisten vahvuus on hyväntuulisuus ja sarkastininen huumorintaju. Itselle uskalletaan nauraa ja kaverista heitetään vitsiä ilkikurisen hyväntahtoisesti. Kulttuuriin kuuluu säännölliset tapaamiset ja kuulumisien vaihtaminen.
Kysäisen herroilta mikä on parasta Bray:ssä. The Head, kuuluu varma vastaus.
Paikallinen Hanko
Bray – rauhallinen merenrantakaupunki on Irlannissa yksi lempipaikoistani. Vain kahdenkymmenen kilometrin päässä Dublinin eteläpuolella sijaitsevaan Bray:hin pääset kätevästi paikallisjunalla ( DART). Junamatkalla kannattaa istuutua merenpuoleiselle sivulle ja katsella maisemia. Vähään aikaan ei tapahdu mitään, mutta lopulta maisema seuraa rantaviivaa. Bray on kuin paikallinen Hanko – Dublinin vilske on kaukana ja tyyneys ottaa haltuun koko kehon. Täällä tuntuu kuin palaisi ajassa taaksepäin. Yli kilometrin pituisella rantabulevardilla viihtyvät niin lenkkeilijät, koiranulkoiluttajat ja lapsiperheet, puhumattakaan meistä merituulen hengittäjistä.
Brayn alueella asuu nykyisin reilut 30 000 ihmistä. Täällä kuulemma vierailivat jo roomalaiset ja James Joycekin asusteli lapsuudessaan vuodesta 1887 vuoteen 1889. Bray on osa County Wicklow:ta ja monesti Bray:tä kuvaillaankin portiksi Irlannin puutarhaan. Viereiseen Glendaloughiin on haudattu Irlannin heimopäällikköjä. Läheisen Wicklow:n upeissa maisemissa on kuvattu monia tunnettuja elokuvia, mm. Braveheart. Turhaan ei Irlannin filmiteollisuudesta käytetä nimeä Paddywood.
Vuonna 1834 rautatie valmistui Dublinista Bray:hin ja monet keskiluokkaiset muuttivat tähän Wicklow:n kunnan pieneen kaupunkiin.
Rantakivet ja The Head
Golfvirran ja suolaveden kauniisti muovaamia rantakiviä voisi tuijotella loputtomiin. Meriveden kosteus tarttuu hiuksiin – tuuli koskettaa kasvoja ja muistuttaa elämästä.
Pitkän kivien koristaman rannan päässä sijaitsee herrojen mainitsema The Head; vuoren kukkula joka korkeimmalta kohdaltaan on 241 metrin päässä meren pinnasta. Täällä sijaitsee suosittu kävelyreitti – Cliff walk, mikä on pituudeltaan n. 7 kilometriä ja kestää vaeltajasta riippuen noin kaksi tuntia. Kulkureitin varrella saattaaa merestä bongata pyöriäisiä tai delfiinejä.
Bye Marion
Lähtiessään kahvilassa herrat huikkaavat vuoronperään kahvilanpitäjälle: ”Bye Marion.” Kahvilanpitäjä vastaa jokaiselle erikseen: ” Bye George.”… ” Bye Liam. ” Asiakkaiden nimet on kirjoitettu omistajan mieleen – ei paperimukiin. I luv it.
Jos elämä tuntuu tylsältä ja merituuli on unohtunut – matkusta Irlantiin.
Aamulatte, sandwich sipseineen ja Irish times.
The Head
Hyödyllisiä linkkejä:
www.bray.ie
- Matkusta avoimin mielin. Tulet kohtaamaan köyhyyttä, kurjuutta ja
roskakasoja, mutta myös kauneutta, värejä ja tavattoman ystävällisiä
ihmisiä. - Jos matkustat Goaan, tee retkiä myös muualle. Tutustuminen Intiaan
on helppo aloittaa Goasta, mutta siellä turismin vaikutus näkyy
selvimmin. - Matkusta junalla. Se on elämys!
- Syö ennakkoluulottomasti kaikkea, mutta muista ostaa ripulilääkkeet
valmiiksi. Delhi belly iskee kuitenkin jossain vaiheessa.
Auli
Vuorotteluvapaalla Intiassa matkailevan Aulin matkakertomusta Goasta Unescon perintökohteeseen Hampiin. Kuvassa Virupaksha Temple.
Photo by Pekka Montin
Hampin historiaa
Olin jo ennen Intiaan saapumistani suunnitellut käyväni Hampissa,
koska sinne on Goasta matkaa vain noin 330 km. Hampi sijaitsee
Karnatakan osavaltiossa ja sen vetovoima perustuu historiaan. Hampi
oli 1300-luvulla hinduimperiumin pääkaupunkina, tuolloin nimeltään
Vijayanagara. Loistonsa päivinä sinne rakennettiin lukuisia
temppeleitä, patsaita, hallinnollisia rakennuksia sekä kuninkaallisten
palatsialue. Parisataa vuotta myöhemmin muslimiruhtinaat tuhosivat
Vijayanagaran kuudessa kuukaudessa. Onneksi jotain on kuitenkin jäänyt
jälkipolville ällisteltäväksi. Hampin 26 km2 kokoinen rauniokaupunki
kuuluu UNESCOn maailmaperintölistan suojelukohteisiin.
Junamatkalla Hampiin
Matkalla Hampiin Sleeper Class-vaunussa
Hampiin lähtö jäi kahden kuukauden mittaisen reissuni viimeiselle
viikolle, koska lähes kahdeksan tunnin junamatka suoraan sanoen
hirvitti. Parin viikon takainen Gokarnan retki oli vielä tuoreessa
muistissa. Tuolloin junamatka kesti vain pari tuntia. Kahdeksan tuntia
täydessä junassa, 90 asteen kulmassa istuen, takapuoli puuduksissa, ei
kuulostanut loistoidealta, mutta uteliaisuus vei voiton. Yleensä
järkkäilen itse retkeni, mutta nyt päätettiin matkakaverin kanssa
heittäytyä laiskoiksi, joten varattiin reissu matkatoimiston kautta.
Se säästi paljon aikaa ja vaivaa, vaikka tietysti maksoi enemmän.
Yritin ensin itse katsoa intialaisen ”VR:n” sivuilta paikkatilanteita,
mutta sitä kautta Hampiin ei olisi ainakaan ennen huhtikuuta päässyt.
Jonotuslistoillakin oli useita kymmeniä ihmisiä per juna.
Matkatoimiston asiansa osaava herra tunsi jonkun, joka hallinnoi
paikkatilanteita, joten yllättäen meille löytyi paikat heti, kun
haluttiin lähteä. Kaipa heillä on kavereilleen kiintiöt.
Tuuri jatkui junassa.
Kyseessä oli ilmastoimaton, avoimilla ikkunoilla
varustettu Sleeper Class -vaunu, jossa oli kuuden hengen looseja.
Yöaikaan seiniltä avataan kuusi vuodetta, kolme per sivu, joista
ylimmät kaksi käännetään päiväaikaan ylös. Alimmainen vuode jää
istuimeksi ja keskimmäinen vuode toimii ylös nostettaessa selkänojana.
Jostain syystä meidän loosiin oli tulossa muita vasta viiden tunnin
matkan jälkeen, joten saimme maata retkottaa alapunkissa lähes koko
matkan. Onnekkaasti saimme myös paluumatkalla pötkötellä suurimman
osan matkasta.
Tuurilla pääsee pötköttämään
Diudai diudai diidaa
Junassa nukkumista vaikeuttivat muutaman minuutin välein käytävällä
ravaavat kauppiaat, jotka suureen ääneen markkinoivat tuotteitaan:
”Kofi, kofi, chai, chai, chaiiiii!” tai ”Diudai diudai diidaa!”,
joista tämä viimeksi mainittu jaksoi naurattaa joka kerta. Jäi
mysteeriksi, mitä se mahtoi olla. Isommilla asemilla kauppiaat
kulkivat käytävällä jonossa eikä sen siunaaman rauhaa ollut. Toinen
nukkumista haittaava ryhmä olivat naisiksi pukeutuneet nuoret miehet
(Hijrat), jotka vaelsivat moneen kertaan junan päästä päähän ja
vaunuun tullessaan läpsyttivät kovasti käsiään yhteen. He kerjäsivät
rahaa miespuolisilta matkustajilta. Jos annoit rahaa, sait siunauksen
kevyenä kosketuksena päälaelle, jos et antanut, sait vastaasi
aggressiivisesti käyttäytyvän, sariin pukeutuneen ladyboyn, joka
läiski avokämmenellä voimakkaasti uhriaan poskille ja manasi
kitupiikille huonoa onnea. Ilmiö on yleinen Intian junissa.
Hampi
Mykistävät maisemat aamun lempeässä usvassa
Junamatkan varrella oli kauniita vuoristoseutuja, vesiputous sekä
maalaismaisemia. Maatyöt hoidettiin vanhanaikaisesti kahden
teräväsarvisen, valkoisen härän vetämillä auroilla ja kärryillä.
Traktoreita näkyi harvakseltaan, mutta niitä ilmeisesti arvostettiin
kovasti, koska jokainen ajopeli oli koristeltu säkillisellä erilaisia
joulukoristeita. Tingeltangeleita roikkui puskurissa, valokupujen
ympärillä sekä kaikissa mahdollisissa ulokkeissa.
Majoituimme Hospetiin, joka sijaitsee 12 km päässä Hampista.
Seitsemältä seuraavana aamuna lähdimme koko päivän kestävälle
retkelle. Saapuminen ensimmäiseen kohteeseen oli häkellyttävä. Oli
viileää, aamun lempeä usva ympäröi maiseman, joka tuntui
unenomaiselta. Kiipesimme korkealle kalliolle, jolla sijaitsi Mustard
Seed Ganesha eli yhdestä kivestä veistetty, noin kolmen metrin
korkuinen Ganeshan patsas. Kun katsoi ympärille, näkyi usvan seassa
valtavia, pyöreämuotoisia lohkareita toistensa lomassa ja päällä.
Kivikkoa jatkui silmänkantamattomiin. Temppelit ja rauniot pilkistivät
kivikasojen lomasta. Maisema oli kuin Marsista tai jostain oudosta
tietokonepelistä. Mykistävän kaunista!
Hospet
Paahtava helle ja kukkahattu
Alaspäin mennessä ohitimme
lukuisia raunioita, joita apinat pitivät leikkikenttinään. Alhaalla
sijaitsi kaunis, 50 metriä korkea Virupaksha temppelin torni.
Temppeliä alettiin rakentaa jo 600-luvulla, ja sitä on rakennettu aina
1500-luvulle asti. Ulkoseiniä koristivat tuhannet taidokkaasti
veistetyt ornamentit. Pihalla tallusteli elefantti, joka asui
temppelin piha-alueella, mutta pääsi kuulemma iltapäivisin joelle
kylpemään ja ulkoilemaan. Aamun viileys haihtui kolmessa tunnissa, ja paahtava helle hallitsi
loppupäivän. Kävimme katsomassa mm. kuningattaren kylpylää,
kuningattaren kesäpalatsia, kuninkaallisia norsutalleja sekä lukuisia
temppeleitä. Kaikkialla oli upeita graniitista ja muista kivilajeista
veistettyjä patsaita, pylväitä ja ornamentteja. Jäin miettimään, miten
kauan mahtoi yhden mustasta graniitista veistetyn pylvään
valmistumiseen mennä aikaa silloisilla työkaluilla. Käsityöläiset
eivät taatusti jääneet työttömäksi.
Kuningataren kylpyamme Hampi
Keskipäivän jälkeen saavuimme kuninkaalliselle palatsialueelle, joka
on valitettavasti sen verran raunioina, että varjopaikan löytäminen
oli lähes mahdotonta. Kukkahattuni alla alkoi olla tuskallisen kuuma.
Onneksi tämän jälkeen pääsimme lounaalle lepäämään. Iltapäivä muuttui
tukalaksi (35 astetta), ja minulta alkoi huumori haihtua hikivirtojen
myötä. Onneksi reissukaveria vain nauratti, joten balanssi säilyi.
Vijaya Vittalan viileydessä
Viimeisenä vierailukohteena oli Vijaya Vittala Temple, jonka uumenissa
oli miellyttävän varjoisaa. Temppeli oli täynnä upeita, ylhäältä alas
asti taidokkaasti kuvioituja pylväitä sekä patsaita. Temppelialueen
pihalla sijaitsee yksi Hampin kuuluisimmista nähtävyyksistä, Stone
Chariot. Graniitista veistetty, upea kivivaunu on noin neljän metrin
korkuinen kuvanveiston taidonnäyte, jota muslimivalloittajat eivät
onneksi olleet kokonaan onnistuneet tuhoamaan. Paikalliset uskovat,
että maailmanloppu tulee, kun kivivaunu lähtee liikkeelle. Monumenttia
katsellessa huomaa, että ei se kyllä siitä ihan heti liikahda.
Lohduttavaa.
Stone Chariot
Kahdentoistatunnin rauniokierroksen päätteeksi menimme temppelivuorelle
katsomaan auringonlaskua. Usva alkoi laskeutua marsilaismaiseman ylle,
kun verenpunainen aurinko painui horisonttiin. Temppelistä kantautui
hypnoottinen hindumantra, jota kaksi pappia väsymättä lauloi, säestäen
toisiaan sormisymbaaleilla ja tabla-rummulla. Maagista. Silloin
tuntui, että ehkä jotenkin ymmärrän tätä maata ja sen sielua. Ainakin
hetken aikaa.
Retki maksoi 4300 rupiaa per henkilö (n. 62 €), sisältäen kuljetukset Goan Saligaosta Margaon juna-asemalle ja takaisin, junaliput, kahden yön majoituksen varsin kelvollisessa hotellissa, aamiaiset, kuljetukset Hampissa sekä 12 h opastuksen.
Auli
Hyvää matkaa-blog
Kuvat Aulin kotialbumista
Lue myös Goasta Gokarnaan ja Aulin vinkit Intiaan matkaaville
Vuorotteluvapaata Intiassa viettävän Aulin matkakertomusta:
Gokarna
Saligaon kortteerimme yläkerran naapurit vinkkasivat mielenkiintoisesta retkikohteesta, Gokarnasta. He menivät sinne ensimmäisen kerran pariksi päiväksi, mutta viipyivätkin kuukauden.
Hindujen pyhä kaupunki Gokarna sijaitsee Karnatakan osavaltiossa, Goan eteläpuolella. Junamatkan pituus on 133 km, mutta intialaiseen tyyliin matkaan saa kulumaan paikallisjunalla 2, 5 h ja pikajunalla 1, 5 h. Valitsimme viimeksi mainitun.
Rouvat junassa
Lähdimme matkaan 15.2. Junan aikataulunmukainen lähtöaika Goan Margaosta oli 13:20. Se saapui laiturille klo 13:40, mutta pääsi matkaan vasta 40 minuuttia myöhemmin. Viivyttelyn syytä ei kerrottu. Kukaan ei odotteluun hermostunut, koska se lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Ostimme ”paarialuokan” liput, joilla ei ole paikanvarausoikeutta, joten oli istuttava sinne, mistä tilaa löytyi. Juna oli täynnä. Kahdelle saimme istumapaikat, mutta toiset kaksi jäivät seisomaan.
Samassa vaunussa oli kymmenkunta kovaäänisesti kälättävää, sareihin pukeutunutta rouvaa. Joku heistä piipahti junan lähtöä odotellessa hetkeksi ulos ja tuli pian takaisin sisään kovasti noituen. Muut rouvat hyppäsivät pystyyn, kiskoivat laukkunsa matkatavarahyllyistä ja ryntäsivät entistä kovaäänisemmin kälättäen ulos. Jopa tuli tilaa istua! Vajaan kymmenen minuutin kuluttua rouvat tulivat takaisin vaunuun, työnsivät nyssäkkänsä takaisin hyllyihin, ja istuivat, minne vielä mahtuivat. Kälätyksen kera. Tämä näytelmä toistui vielä kaksi kertaa. Heillä oli ilmeisesti pientä epätietoisuutta siitä, pysähtyykö juna heidän asemallaan. Kolmannen kerran sisään tultuaan he ilmeisesti päättivät, että kyllä pysähtyy.
”Paarialuokan” lippu pikajunaan maksoi 60 rupiaa eli noin 85 senttiä. Siihen hintaan sai istua, jos oli onnekas, 90 asteen kulmassa, kevyesti pehmustetulla, keinonahkaisella penkillä. Yläpuolella, matkatavarahyllyssä, nukkui joku laukkujen seassa. Ihmisiä istui penkkien lisäksi myös lattialla. Vaunussa oli kalterein verhotut, lasittomat ikkunat. Katossa oli useita tuulettimia. Ilma kiersi hyvin, kun juna oli liikkeessä. Tosin Gokarnaan mennessä matkalle osui kuusi pitkää tunnelia, joissa desibelit olivat korvia huumaavat, ja happi meinasi loppua, kun dieselveturin pakokaasut syrjäyttivät raikkaan ilman.
Hindujen pyhä kaupunki
Koska Gokarna on hindujen pyhä kaupunki, yritimme etukäteen selvittää, ettei vierailun ajankohtaan osu mitään juhlapäivää. Hindukalenterin mukaan 17.2 olisi Maha Shivaratri, mutta koska se oli meidän paluupäivämme, ei pitäisi olla ongelmia. Vuokraisäntämme ei katolisena osannut vastata kyselyymme, mutta viereisen talotyömaan hindulainen muurari sanoi, ettei kyseessä ole mikään iso juhla. Tämä selvä.
Yläkerran naapurimme sanoivat, etteivät olleet koskaan nähneet Gokarnassa niin paljon väkeä kuin nyt. Ison Mahabaleshwarin temppelin ympäristö oli suljettu autoliikenteeltä. Väkeä vaelsi kapeilla kaduilla kuin sopuleita. Temppelin vieressä seisoi kaksi valtavaa, puista kärryä, isompi dodda ratha ja pienempi sanna ratha, joita koottiin tulevaa kulkuetta varten. Dodda ratha on korkea häkkyrä, jolla kuljetettaisiin Lord Mahabaleshwaran patsasta 17.2. läpi kaupungin. Pyörien halkaisija on reppaat 2,5 metriä. Kärryä vedetään reidenpaksuisilla köysillä, ja vetämään tarvitaan sata miestä. Kärry on yli 20 metriä korkea ja koristeltu tuhansilla nauhoilla, joita miehet henkensä uhalla kiinnittelivät. Maha Shivaratriin tulee vuosittain noin 20 000 pyhiinvaeltajaa.
Kulkuepäivää edelsi useamman päivän kestävä valmistautuminen ja loputon rukoilu. Majapaikkamme sijaitsi kolmen metrin päässä Mahabaleshwarin temppelistä, joten saimme osallistua menoihin enemmän kuin riittävästi. Temppelistä kuului symbaalien kilkatusta, kalkatusta, rumpujen pärinää ja rumaäänisen torven törinää aamuvarhaisesta yömyöhään. Soitossa ei tuntunut olevan erityistä järkeä tai edes melodiaa, mutta desibelejä oli senkin edestä. Korvatulpista ei ollut yöllä hyötyä. Katselin parvekkeelta, kuinka pyhiinvaeltajia valui jatkuvana virtana temppeleihin, joita oli lähistöllä useita. Miehet ja pojat olivat paljain jaloin ja pukeutuneina pelkkään lannevaatteeseen, naisilla oli päällään koristeelliset sarit. Temppeleihin oli pitkät jonot, ja monet tulivat jonottamaan jo tunteja aikaisemmin.
Kaikenlaisia pyhiä miehiä tuli kaupunkiin Maha Shivaratria varten. Näimme ensimmäisenä iltana yhden juhlallisen saapumisen. Kaksi miestä istui telineellä aisojen varaan nostetun lasikopin edessä. Lasikopissa oli patsas, vilkkuvaloja ja erilaisia koristeita. Koppia kannettiin miesvoimin, ja vierellä kuljetettiin toisia aisoja, joihin oli kiinnitetty soihtuja. Kulkueen edessä käveli temppelistäkin kuultu kilkatus-kalkatus-päristys-törinäorkesteri sekä muuta saattoväkeä. Kulkue eteni muutaman metrin kerrallaan, kunnes pidettiin tuumaustauko, jonka aikana sivustaseuraajat saivat osoittaa kunnioitustaan pyhille miehille. Emme jääneet katsomaan, minne kulkue päätyi, mutta oletettavasti temppeliin.
Hindutemppeliin päästetään vain hinduja, mutta pääsimme kuitenkin Mahabaleshwarin sisäpihalle asti. Sisäpiha kiertää varsinaista temppeliä ja sen varrella on muutama pyhä paikka, joissa hindut käyvät lausumassa rukouksensa. Sisäpihalla, lähellä sisääntuloporttia sijaitsee pienehkö aitaus, jossa pidetään ilmeisen pyhiä härkiä, lehmiä ja vasikoita. Isoin, valkoinen härkä oli liki tonnin painoinen, sillä oli valtava niskakyhmy ja lempeät silmät. Otus katseli rauhallisesti ympärilleen ja jauhoi heinänkorsia, piittaamatta ympärillään käynnissä olevasta juhlahumusta.
Rantamaja vai hotelli?
Joku sanoi, että Gokarna on kuin Goa 40 vuotta sitten. Voin kuvitella, että tämä pitää paikkansa. Turisteja oli jonkin verran, suurin osa ilmeisen valaistuneita, habituksesta päätellen. Kaupungin ranta oli kansoitettu, koska osa pyhiinvaeltajista nukkui siellä. Katujen varsille oli tuotu hetekoita ja muita nukkuma-alustoja, joilla väsyneet pyhiinvaeltajat saivat levähtää. Kerjäläisiä oli melko paljon, ilmeisesti festivaalin johdosta. Pyhiinvaeltajat antoivat heille riisiä ja muuta ruokaa sekä tietysti rahaa.
Gokarnassa on pari upeaa rantaa, joita en tyylilleni uskollisena käynyt katsomassa. Rantamajoissa voi yöpyä 100 rupialla (1,4 euroa) per yö. Tällainen keski-ikäinen turisti hakeutui kuitenkin hotelliin, jossa perustasoinen kahden hengen huone (oma wc ja suihku) maksoi 700 rupiaa eli vähän alle kymmenen euroa. Gokarnassa oli kuumempi ja hieman kosteampi ilma kuin Goassa, vaikka välimatkaa ei ollut edes kahtasataa kilometriä. Se, että hotellissamme sai lämmintä vettä vain aamulla klo 6.30-7.30 ei häirinnyt, koska viileä suihku tuli aina tarpeeseen.
Gokarna vaikutti mielenkiintoiselta paikalta. Hindulaisuuden vahva läsnäolo leimasi pyhän kaupungin elämää kaikilta osin. Kadut olivat kapeita, talot pieniä ja ihmiset hyväntahtoisia. Ilman Maha Shivaratrin mukanaan tuomaa markkinahumua ja väenpaljoutta olisin voinut jäädä useammaksikin päiväksi tutkimaan Gokarnan elämänmenoa. Nyt olin vain tyytyväinen, kun pääsin pois siitä sirkuksesta.
Onneksi vatsatauti iski vasta yöllä, kotona Saligaossa.
Paarialuokassa matkalla Gokarnaan
Gokarna
Pyhiinvaeltajat matkalla temppeliin
Dodda rathan koristelua
Pyykkipäivä Gokarnassa
Makeat unet
Viilentymässä rannalla
Nojatuolimatkalle Intiaan pääset Hercule Poirotin manttelinperijän Vish Purin mukana nykypäivän Intiaan. Kirjoittaja Tarquin Hall.
Auli
Hyvää matkaa-blog
Aulin lukuvinkki nojatuolimatkalle nykypäivän Intiaan:
Tarquin Hall – Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus ( tästä kannattaa aloittaa ) ja seuraavaksi Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus.
Kirjoituksen kuvat Aulin albumista.
Lue lisää Goasta historialliseen Hampiin ja Vinkit Intiaan matkaaville
Ne tunnelit.
Märkien lapasten tuoksu.
Lumen maku suussa.
Rakentaminen.
Naapuritalon muksujen hyökkäys ja linnan korjaus tai totaali hajottaminen.
Kukapa meistä ei lapsena olisi lumilinnaa tehnyt.
Kemin Lumilinna
Kemin kaupunginjohtaja sai vuonna 1994 idean lumilinnan rakentamisesta nähtävyydeksi kaupunkiin. Ei ihan suoralta läpi mennyt, mutta lopulta yhden miehen hullu idea saikin kannatusta.
Ja nyt ne kemiläiset on sen jo kahdenkymmenennen kerran tehneet. Vuosittain erilaisen linnan Perämeren äärelle.
Tänä päivänä LumiLinnassa käy vierailijoita maailman ympäri. Siis ihan aasiasta asti. Linna on arvosteltu jopa maailman parhaimpien lumirakennusten joukkoon ja edustaakin alansa kärkeä. Tukirakenteita ei linnassa ole. Rakennustekniikan johdosta seinät ovat silti kuin betonia ja sisällä on turvallinen olo.
Juhlavuoden LumiLinna -teemana on suomalaisuus – The Way of Finland. Seiniltä löytyykin taidokkaina lumiveistoksina ja reliefeinä tuttuja suomalaisia, uudempia ja vanhempia staroja Väinämöisestä Michael Monroeen.
LumiRavintolassa voit syödä höyryävän ruoan perämerestä nostetulla kirkkaalla jääpöydällä. Penkkeinä porontaljoilla pehmustetut pöllit. Tämä on kirjaimellisesti tosi cool ravintola. Jääbaarissa hehkuu jäätakka. Vieressä Valtran upea jääpalikoista tehty traktori.
Lumihotelli
Yöunet maistuvat LumiHotellin huoneissa -5 -asteen pakkasessa muhkeassa kaksiosaisessa makuupussissa. Huoneissa tuoksuu raikas lumi ja hieman suola. Öinen hiljaisuus yllättää VR-teemaisessa huoneessa yksinyöpyjän. Tuntuu, että veturimiehet kuulevat ajatuksetkin – vaikka vain arvokkaasti tuijottavat hakasella suljettua ovea kohti. Kuuluu vain oman hengityksen ääni ja makuupussin kahina. Haukotus tuntuu suorastaan jo äänekkäältä.
Yön voi myös viettää läpinäkyvillä kattoikkuinoilla varustetuissa lämmitetyissä Olokoloissa. Onnekkaimmat saattavat kirkkaalla pakkassäällä nähdä revontulet. Ne on kuulemma seppä Ilmarisen käsialaa.
Tiesitkö tämän Kemin LumiLinnasta?
- Linnaan upposi tänä vuonna 2100 kuormallista lunta.
- Lumilinna työllistää kauden aikana parikymmentä henkilöä ja rakennusaikana määrä kohoaa n. viiteenkymmeneen.
- Marry me ( Karkaa vihille) -päivinä halukkaat voivat mennä naimisiin LumiKappelissa ilman suurempia järjestelyitä.
- LumiKappelissa järjestetään myös muuna aikana häitä ja vuosittain meneekin useita kymmeniä kotimaisia ja ulkomaisia pareja naimisiin tässä uniikissa paikassa.
- Lumihotellissa on 48 vuodepaikkaa yhden hengen huoneista sviitteihin. Kattoikkunallisissa olokoloissa 26 vuodepaikka.
- Lumilinnan rakentaa ja sen toiminnasta vastaa Kemin Matkailu Oy
LumiRavintolassa nautiskellaan Kalevala-aiheisista veistoksista. Lasipöydät ovat aitoa Perämeren kirkasta jäätä.
Veturimies KemiLumilinna
Veturimiehet vartioivat öistä nukkujaa Kemin LumiLinnassa
LumiLinnan perhehuoneissa voi useampikin yöpyjä nukkua
Jääbaari Kemi Lumilinna
LumiLinnan tuubimäessä viihtyvät pienemmät ja vähän isommatkin
Olokoloissa voi ihailla kelkkakyydissä Perämeren arktista luontoa. Kattoikkunallisissa ja lämmitetyissä Olokoloissa voi myös yöpyä. LumiLinnan kaikkiin yöpymisiin kuuluu runsas aamiainen ja aamusauna.
Peremerelle pääsee kelkkakyytiin
Kemin matkailusta voi varata risteilyn entiselle Suomen valtion jäänmurtaja Sammolle. Arktinen risteily sisältää lounaan ja opastuksen jäänmurtajan toimintaan sekä kaikille vähintään 145cm:n pituisille kellunnan meressä kelluntapuvussa.
Tuulivoimaa Kemissä
Kemiläiset voivat olla ylpeitä upeasta maailmanmainetta saavuttaneesta linnastaan ja sen arktisesta ympäristöstä Perämeren äärellä.
Tämä kohde kannattaa laittaa matkustuslistalle.
Eve
hyvää matkaa-blog
Lisätietoja:
Lennot Kemi-Tornioon www.flybe.fi
yhteistyössä Finnairin kanssa http://www.finnair.com/fi/fi/destinations/finland/kemi
Juna: www.vr.fi
ps. Veturi-kortilla perheelle alennus sisäänpääsystä
Kaunis keltainen talo Raatihuoneen torin laidalla Jokikatu 20:ssä Porvoossa pitää sisällään Gabriel 1763 ravintolan.
Gabriel Hagert (1706-1774) toimi Porvoon pormestarina vuodesta 1741 lähtien. Gabriel rakennutti Raatihuonetta ja ravintolan sivuilla oleva tarina kertookin hänen varmistaneen, että tämä hänelle 1763 rakennettu kivitalo rakennettiin huolella. Raatihuone taas on kaivannut vuosien saatossa useammankin remontin.
Jo ennen ruokien saapumista kymmenvuotiaamme tokaisee rehellisesti: ”Palvelusta antaisin kyllä ihan kympin.” Mikäpä tässä – mutkattoman rennossa ilmapiirissä on viihtyisää olla.
Alkusalaatin mansikkasiivut sopivat lautaselle yhtä juhlavasti kuin peruukki Gabrielin päähän.
Tilasimme listan suosikkeihin kuuluvat Rautakaupan ja Hancockin. Rautakaupan rosmariineista tuleekin mieleen käppyräiset vanhat naulat. Makuelämys on yllättävä ja hyvä. Ei ihan tavallisia pitsoja.
Tänne tullaan uudelleenkin. Seuraavaksi listalta Pellinki.
Nyt jälkiruoaksi joenrantakävely.
Eve
Hyvää matkaa-blog
OH-ABB Väinön kone
”Olin lentänyt yksitoista tuntia yhteen menoon eikä bensiini voinut riittää kuin enintään kahdentoista tunnin lentoon – tunnin verran oli siis vielä aikaa; ellen löytäisi Abercornin lentokenttää tämän tunnin kuluessa, täytyisi minun valmistua laskeutumaan maastoon, joka vilisi krokotiileja ja villejä eläimiä ja josta en tosissaankaan tiennyt, oliko se vuorista vai soista.”
Näin kertoo matkastaan Väinö Bremer ( 1899-1964 ) kirjassa Lentäen yli neljän maanosan. Väinö oli legendaarinen suomalainen ennätyslentäjä.
Anteeksi sinutteluni – tuskin oli tapana Väinön aikana.
Mikäli olet Helsingin lentokentältä matkaan lähtenyt, niin olet nähnyt tämän koneen. Siellä se hieman kellastunut pikku Junkers A50 Junior koristaa portin 28 vierusta. Koneen nimi OH-ABB paljastaa eli OH= kansainvälinen merkki Suomesta kotoisin oleville lennokeille, AB =Astrid Bremer. Näistä kirjaimista Väinö kertookin: ”Ne ovat siinä muistuttamassa minulle vaimoni osanottoa kaikkiin lentosuunnitelmiini ja toimiini – ilman hänen rohkaisuaan ja moraalista tukeaan ei niistä pitkänmatkanlennoista olisi tullut mitään.” Jälkimmäinen B ilmaisi, että kone oli Väinön toinen kone.
Tällä Helsingin kentällä olevalla koneella Väinö on lentänyt mm. Euroopan ympäri (1931), Kapkaupunkiin (1932) ja Aasiaan (1933).
Vaaratilanteiltakaan ei Väinö välttynyt. Sumussa Saksassa pelkäsi törmäävänsä tehtaiden savupiippuihin. Lähi-idässä sinnitteli pirullisessa hiekkamyrskyssä ja monesti joutui huonon sään tai puutteellisten karttojen johdosta etsimään lentokenttää.
Etelä-afrikan reissulla Italiaan asti mukana ollut Neiti Maja Rosenberg kertoo matkan lähtötunnelmista: ”Niinpä vihdoinkin koitti matkaanlähtöpäivä. Ystävällisten ihmisten avulla puettiin ylleni monta villapaitakerrosta, kaulahuiveja, nahkaliivejä, takkeja sekä päällimmäiseksi lentäjänpuku, joka oli vuorattu apinannahalla. Päähäni sain lammasnahalla vuoratun hilkan ja kasvojen suojaksi selluloidivarjostimen, niin että saatoin olla ilman silmälaseja ja nähdä hyvin.” Muuta matkatavaraa sai Neiti Rosenbergillä olla mukana 5 kiloa. Pitkillä etapeilla toisella penkillä istui varatankki.
Mitäs tuumaisit vaikkapa talvipakkasella lentämisestä kyseisen kaltaisella koneella?
Eve
Hyvää matkaa-blog
Lukuvinkki: Väinö Bremer – Lentäen yli neljän maanosan. Julkaistu vuonna 1933. Löytynee mahdollisesti hyvin varustetuista kirjastoista tai antikvariaateista.
P.S Junkerssilla on omat Fb-sivut: https://www.facebook.com/wbjunkers?fref=ts
Lähde: Väinö Bremer – Lentäen yli neljän maanosan. Otava.
Lisätietoja http://www.finavia.fi/fi/helsinkivantaa/palvelut/ajanviete/historiaa-junkers-a-50-junior-lentokone/